Sadonkorjuun aika

Olen varmaan maininnut, että tuo meidän takapiha ei todellakaan ole puutarhalehtien sivuilta. Mutta on siitä iloakin ollut.

Pari melko elävää mustaviinimarjapenstasta antoivat satoa sen verran, että ohimennessään saattoi pistellä kourallisen herkkuja. Lopulta keräsin litran marjoja ja päätin kokeilla niistä vispipuuroa. Kaunista se oli, mutta mitäs päättelette tästä: maisteltiin Aliisan kanssa tuotosta. Ensimmäisen lusikallisen jälkeen Aliisa halusi soittaa mummulle. "Me syödään just äidin tekemään vispipuuroa ja tää on ihan ärtsyä ja tahnaista." Muutama tunti tästä mummu ja vaari karauttivat pihaan ja toivat ihanan vaaleanpunaista ja kuohkeaa puuroa.

Piikkipensaan alla lymyää raparperi, mutta siitä en ole ehtinyt repiä iloa. Ensi kesänä ehkä sitten.

Mutta nyt ollaan päästy asiaan, kun omenapuu on alkanut pudotella satoaan. Ihan syötäväksi ompuista ei ole, sillä ne ovat joko liian kirpeitä tai sitten niistä on joku luikertelija jo napannut oman osansa. Mutta veitsen kanssa kun työskentelee, niin kyllä niistä saa monenlaista irti. Skuggea ja omenapiirakkaa on jo tehty, piirakkaa ihan pakkaseenkin (tervetuloa kaffille!). Tänään keittelin viitisen litraa hilloketta, ja luulisin että ihan hyvää tuli.

Nyt kukaan ei enää voi kyseenalaistaa Espanjasta raahattujen mansikkalaatikoiden tarpeellisuutta!

Hillo tuleekin tarpeeseen. Käynnistimme nimittäin syyskuun alussa meidän perheen herkuttoman kauden. Ei siis herkkuja maanantaiaamun ja perjantai-iltapäivän välillä. Poikkeuksena tietenkin juhlapyhien nimikkoleivonnaiset ja sellaiset herkut, jotka tarjoillaan. Hieman harmaalla alueella lienee hilloleipä, jonka olen päättänyt sallia itselleni iltapäiväkaffin kanssa. Uskottelen sen olevan sallittua, sillä myönnän käytön ja rajoitan määrän yhteen per päivä.